Keskiviikkona 16.9. Loviisan kaupunginvaltuusto päättää uuden kirjasto- ja kulttuuritalon sekä liikuntahallin etenemisestä. Kun päätös lähestyy, uusia ajatuksia niin kirjaston kuin liikuntahallinkin paikasta, koosta ja toteutuksesta nousee ymmärrettävästi esiin. Kaupunkilaiset ja valtuustokollegat välittävät ja näyttävät sen. ❤️
Olen aktivismin, suoran toiminnan, kaikkien ideoiden ääneen sanomisen ja kaikenlaisten laatikon ulkopuolelta ajattelun ystävä. Utopiaklubin perustajana voisi sanoa, että mitä villimpi ajatus, sitä mieluummin kuuntelen. 😀 Ehkä siis itsellenikin yllättäen totean nyt, että kunnan suuria hankkeita ei voi ratkaista aivan loputtomalla ideoinnilla ja vaihtoehtojen heittämisellä ilmoihin.
Silläkin riskillä, että kuulostan jonkinlaiselta hallintosääntökonstaapelilta, sanon tämän. Eka vuoteni valtuutettuna on opettanut, miksi selviä ja sovittuja yhteisiä kunnan prosesseja tarvitaan ja miksi niitä on myös hyvä kunnioittaa.
Isoja hankkeita viedään Loviisassa eteenpäin sovitun mallin mukaisesti. Ensin selvitetään tarpeita ja vaihtoehtoja, kuullaan kaupunkilaisia ja perustetaan hankesuunnittelutyöryhmä, jolla on tietyt asiat selvitettävänään. Työryhmään voi kuulua luottamushenkilöitä, viranhaltijoita, asiantuntijoita sekä esimerkiksi vammaisneuvoston, vanhusneuvoston ja nuorisovaltuuston edustajia. Tämän ryhmän työn pohjalta valtuusto tekee päätöksen hankkeen etenemisestä ja sitten uusi, varsinainen hanketyöryhmä vie projektin toteutukseen. Vasta tässä vaiheessa laaditaan varsinaiset arkkitehtisuunnitelmat ja ratkaistaan rakentamisen yksityiskohdat.
Olen ollut mukana kirjasto- ja kulttuuritalon hankesuunnittelutyöryhmässä. En kuitenkaan puolusta työryhmän esittämiä vaihtoehtoja vain siksi, että olen ollut mukana näissä kokouksissa ja syvällisesti työstämässä hankkeen suunnittelua. Sen sijaan, puolustan vahvasti sitä käytäntöä, että kun kaupunki on sopinut, miten hankkeita edistetään, niin sen mukaan tehtyjen selvitysten ja yhteisen työn täytyy merkitä jotakin.
Prosessi ei tietenkään ole pyhä tai kritiikin ulkopuolella, tai jotain mitä ei voisi tulevaisuudessa muokata. Sitä saa haastaa ja esityksiä pitää voida muuttaa, jos esiin tulee oikeasti olennaista uutta tietoa. Mutta prosessia ei voi noin vain ohittaa esimerkiksi aina, kun joku uusi tila vapautuu ja kysyä: ”Voisiko kirjasto sittenkin tulla tuonne? Voisiko kulttuuritilan mahduttaa tänne?”
Idea voi olla hyväkin. Silti se pitäisi tutkia samoilla kriteereillä kuin muut vaihtoehdot. Jos koko selvitys- ja päätöksentekoketju käynnistetään uudelleen jokaisen uuden idean kohdalla, päätöstä ei tehdä koskaan. Aina vapautuu uusi kiinteistö. Aina joku keksii uuden tontin. Aina löytyy vielä yksi vaihtoehto, jota ei ole ehditty tutkia.
Uudet ideat eivät ole ongelma. Tässä vaiheessa kun pääkirjasto edelleen odottelee väistötiloissa ja kulttuurille ei ole riittävästi tilaa toimia, päätöksenteon jatkuva nollaaminen on se isoin ongelma.
Kirjastohankkeessa on tehty jo vuosien ajan selvityksiä, kuultu kaupunkilaisia, kartoitettu tarpeita ja käytetty lukuisia kokouksia sekä paljon kaupungin työaikaa ja resursseja. Jos sovittu prosessi voidaan viime metreillä sivuuttaa ikäänkuin lennosta, työryhmät jäävät nimellisiksi ja päätöksenteko muuttuu sattumanvaraiseksi. Se ei ole tehokasta, avointa tai ennakoitavaa.
Juurikin yhtenäiset ja yhteiset menettelytavat suojaavat siltä, ettei ratkaisut riipu siitä, kuka sattuu viimeiseksi pääsemään päättäjän puheille tai kenen idea tai kiinteistön hinta kuulostaa juuri sillä viikolla houkuttelevimmalta. Kun tiedämme miten asiat etenevät, kaupunkilaiset tietävät myös, missä vaiheessa niihin voi vaikuttaa, mistä päätöksistä voi valittaa ja kuka ratkaisuista vastaa.
Tästä kaikesta olisi mielestäni voinut viestiä kaupunkilaisille paljon enemmän viimeisen vuoden aikana. Olisi tärkeää tietää, mitä vaihtoehtoja on tutkittu, millä perusteilla jotakin on jätetty pois ja miksi jokin toinen vaihtoehto on pidetty mukana. Toisaalta ymmärrän myös työryhmän johdon linjan siitä, että julkisesti viestitään vasta silloin, kun kannat ja vaihtoehdot ovat selkiytyneet. Tällä on ihan varmasti puolensa.
👉 Mitkä vaihtoehdot ovat nyt realistisesti pöydällä?
Hankesuunnittelutyöryhmä on vienyt eteenpäin kahta kaikista tutkituista vaihtoehdoista. Ykkösvaihtoehto on rakentaa uusi, alusta asti kirjastoksi suunniteltu pääkirjasto Seurahuoneen tontille, Raatihuoneen taakse. Paikka on keskeinen ja kaunis: puistomaisema, historiallinen Seurahuone sekä Kino Marilyn vieressä, ja mahdollisuus hyödyntää niin sanottua Ståhlsin tonttia luoden “kulttuurikorttelin” alueelle. Loviisa saisi ensimmäistä kertaa rakennuksen, joka on todella suunniteltu pääkirjastoksi, ja sen yhteyteen tarpeeksi suuren monitoimitilan kulttuurin harrastamiselle, tekemiselle ja kokemiselle.
Toinen hanketyöryhmän esittämä realistinen vaihtoehto on Kartonkitehtaan tontti. Sinne mahtuu oikein hyvin niin ikään nykyaikaisen kirjaston tarvitsemat toiminnot, kunnolliset kulttuuritilat sekä kirjastoauton toiminnan kannalta ihanteelliset tilat.
Molemmissa vaihtoehdoissa olennaista on, ettemme rakenna liian pientä jo lähtökohtaisesti. Jos käytämme joka tapauksessa paljon rahaa, mutta jätämme tunnistetut tarpeet toteuttamatta, emme säästä, vaan maksamme paljon rakennuksesta, joka on puutteellinen jo valmistuessaan.
Kaupungin teettämässä selvityksessä tunnistettiin kulttuuritilalle runsaasti mahdollisia käyttäjiä. Samalla todettiin nykyisten tilojen puutteet esimerkiksi tekniikassa, akustiikassa, pukutiloissa ja esteettömyydessä. Kysyntää, tekijöitä ja yleisöä on. Sopiva tila puuttuu.
Yksityiset tapahtumatilat ovat Loviisalle tärkeitä, eikä kaupungin pidä kilpailla niiden kanssa asioissa, jotka ne pystyvät hyvin tarjoamaan. Mutta yksityiset tilat eivät korvaa nykyaikaiseen näyttämötaiteeseen ja monipuoliseen kulttuuritoimintaan soveltuvaa julkista tilaa. Kaupunki ei myöskään voi rakentaa kulttuurielämänsä tulevaisuutta sen varaan, että yksittäinen yrittäjä pystyy tarjoamaan samaa tilaa ikuisesti. Yrittäjä saattaa lopettaa palvelun tarjoamisen minä hetkenä hyvänsä. Kulttuurikaupunki ei voi rakentaa tulevaisuuttaan sille pohjalle.
Kirjasto ei tietenkään ole vain hyllyjä. Se on kaikille avoin yhteinen olohuone ja kirjailija Iida Turpeisen sanoin, “Julkinen kirjasto on lähimpänä toteutunutta utopiaa, johon yksikään yhteiskunta on yltänyt.” Kun kirjaston yhteydessä on matalan kynnyksen monitoimitila musiikille, teatterille, taiteelle, yhdistyksille, harrastajille, perheille ja yhteisille tapahtumille, puhutaan investoinnista, joka tekee Loviisasta paremman paikan elää, kasvaa ja yrittää vuosikymmeniksi eteenpäin.
Syyskuun 16. päivänä valtuusto päättää siitä, luotammeko yhdessä tehtyihin selvityksiin, sovittuun päätöksentekoon ja siihen, että Loviisa ansaitsee kunnollisen uuden pääkirjaston kulttuuritiloineen.
Pyydän valtuutetuilta luottamusta yhteisesti sovittuun prosessiin ja rohkeutta viimein tehdä viisas päätös. Prosessia ei ole tehty kenenkään kiusaksi, vaan jotta päätöksenteko olisi mahdollisimman harkittua ja perusteltua.
Kaikkia ideoita pitää saada esittää. Mutta jossain vaiheessa selvityksistä täytyy siirtyä päätöksiin. Muuten Loviisan pääkirjasto on väistötiloissa vielä seuraavatkin kahdeksan vuotta.
Ei säästetä lyhytnäköisesti ja rakenneta kirjastoa, joka on liian pieni jo syntyessään. Se olisi kallis virhe menetetyistä mahdollisuuksista puhumattakaan. Tehdään 16.9. paras mahdollinen päätös Loviisan hyväksi ja rakennetaan kirjasto- ja kulttuuritalo, joka oikeasti vastaa siihen mitä Loviisa tarvitsee. 💪❤️
